Pedonnahkapurjeinen koggi eteni tuhka-aalloissa, sen kyljessä huolellisesti maalattu nimi: Kaarina Hilkka.

Horisontissa kyti tulenhehkuinen vuori, läpi paksun harmaan aamupäivän sumun. Tai mikä lie aika, ei ollut aurinkoa näkynyt sitten…

Seitsenkymppinen kalastaja reivasi purjeita pienemmäksi luoviessaan vastatuuleen, kohti Tervapohjan saarta.

”Sanovat, että joukot hylkäsivät Dragomilan”, samanaikaisesti hauraan ja sitkeän näköinen Rollo selitti vieressään seisovalle suurikokoiselle silmukkapanssariin puetulle sotilaalle.

”Mitkä joukot?”, Puru kysyi.

”Semmoset, noh, ikävänluonteiset. Mustat, valuvat. Ämmien tarinoista tutut”, Rollo vastasi. “En minä olis uskonu ennen ku näin, mutta täällä niitä sikisi. Ja meni, eikä oo montaa semmosta sen jälkeen näkyny.”

Puru murahti. Metsän painajaiset. Missä helvetissä he oikein olivat?

Kannen alta kuului hirnahdus. Puru tunsi haarniskoidun käden olkapäällään.

”Sotamies, menkää katsomaan kuinka ratsuni pärjää kannen alla,” Galgenbeckin ritari Boris sanoi käskevällä äänellä Purulle. “Kurt, uljas kumppanini, kaikki on hyvin. Isäntä on tässä.”

Puru nosti maskiaan ja irvisti Borikselle, sanomatta sanaakaan.

Morvencrestin kuninkaallinen neuvonantaja, professori ja ylipappi Mannfred oikaisi kivistäviä koipiaan ja koetti asetella tapahtunutta oikeaan asentoon päässään. Ei tällaista tuhkan merta missään kirjoissa mainittu.

Ei se kaihistakaan johtunut. Kaikkialla tuhkaa.

Tervapohjan saaren valkoiset temppelit nousivat sumun ylle heidän edessään. Väinölän perilliset Ylisen polkua etsimässä, Rollo oli kertonut. Kenties heillä oli tarkempaa tietoa Haavoittuneen jumalan olinpaikasta? Tai elinvoimasta?