Vergi hakeutui kannen alle hypistelemään Wasser Königin hylystä löytynyttä kekälettä. Se tuntui lämpimältä sormissa, mutta ei polttanut.

Äkkiarvaamatta, oranssinhehkuisesta möykystä sinkosi valokaari pöydällä seisovan lampun kynttilään. Vergi huudahti ja pudotti kekäleen puiselle lattialle. Noukkiessaan esinettä hän pani merkille, ettei se jättänyt jälkeä lattiaan.

Hän nosti katseensa lamppuun, jossa näkyi kahdet hämmästyneet kasvot: metalliosista heijastui hänen peilikuvansa ja liekin sisältä erottui ihmishahmo. Nuori mies.

”Missä minä olen?”, kysyi lampun mies. Ääni tuntui samanaikaisesti tulevan joka puolelta ja ei-mistään.

”Tuota noin, laivassa,” Vergi vastasi, suoristaen ryhtiään. “Kaarina Hilkka on ylvään purtemme nimi. Minä olen markiisi Vergi von Gerbalius, Glovatzin herttua Vergent Vergesto von Gerbaliuksen vanhin jälkeläinen. Mikä, tai anteeksi, kuka sinä mahdat olla?"

"Nimi on Kokko Kotarikko, syntyjäni Ahma,” liekkimies vastasi, lepattaen pitkin lyhdyn sisäreunoja. “Onko tämä sinun lamppusi, markiisi hyvä? Kaipaisi pientä jynssäystä."

"Aivan, selvä juttu. Tai siis mitä?” Vergi sanoi.

”Olenkohan minä täällä oikeasti?” Kokko sanoi, pyörähdellen lampun sisällä. “Tarkoitan että olin juuri äsken sellaisessa paikassa josta kovasti toivoin että en olisi, siellä siis, mutta tämä olomuoto on vain kerrassaan kummallinen. En ole aivan varma että tätä juuri halusin."

"Minäkin toivon etten olisi, täällä siis,” Vergi totesi haikeasti. Hän ajatteli kotiaan, josta Rosalien lämmin kosketus muistutti. “Voisimmekohan auttaa toinen toistamme?”