14 tikkiä, ei hengenvaaraa, Vallilanlaakson sairaalan päivystävä kirurgi Kettil arvioi olkavarressaan ammottavaa vekkiä.

”Perhana, miten se nyt tolleen?” Martti Kyrboskull sadatteli. Seuraava sirkkelinterä singahti vasemman käden tilalla sijaitsevasta metallisesta mekanismista. Tällä kertaa tarkemmin.

Pallomainen hirvitys kellarin vainajakylmiössä lässähti betoniselle lattialle.

Kikka Kolmonen oli näkevinään, kun punertavan mörön silmän mustuainen muutti muotoaan oktogrammin muotoiseksi hetkeä ennen sen viimeistä henkäystä. Kellarissa oli tosin aika hämärää ja herätys oli ollut paitsi äkillinen, myös aikainen. Ehkä hän vain kuvitteli.

Märkien jalkapohjien ääni portaikossa ei ollut kuvitelmaa, siitä hän oli varma. Niitä oli enemmän kuin heitä.

Kikka painautui selkä vasten seinää portaikon oven viereen, keittiöstä noutamansa fileointiveitsi kädessään.

Kyösti Ykkönen viritti sähköisen käsiaseensa ylikuormalle ja höristi korviaan portaikon suuntaan.

Pikku pirulaisia, samankaltaisia kuin portaiden juuressa retkottavat puolitoista humanoidikroppaa. Niitä hän oli nähnyt paljon, niin ylhäällä kuin alhaalla.

Ensimmäinen sarvipää puski sisään kellariin. Kyösti veti liipaisimesta, ja tunsi kädessään kivuliaan sähköiskun. Oikosulku. Sai olla viimeinen kerta kun hän osti mitään sen liettualaisen ketkun putiikista.

Martin metallinen kehikko oli kyyristynyt piirtämään outoja symboleita lattialle. Kettil puuhasi yhä jotain kylmiön puolelle.

Kikka ponnahti seinästä tukea ottaen kattoon asti ja pudottautui kohti ensimmäistä uhria. Mitä helvettiä? Hän hätkähti omaa suoritustaan niin, että veitsen terä lipsui ohi kohteestaan, osui lattiaan ja katkesi.

Sarvipää ravisti Kikan selästään ja irvisti pahaenteisesti.

Kettil oli saanut ystävänsä Åmondin elottoman ruumiin köytettyä selkäänsä, huomasi uhkaavan tilanteen ja heitti Kikalle luusahansa.

Kyösti toimi myös nopeasti. Silmistään verta vuotava jätti veti haulikon olaltaan ja lasautti, yhdellä sulavalla liikkeellä. Kolme sarvipäätä lensi seinää vasten, ilmaan pöllähti punainen pilvi. Pieni hymynkare vilahti Kyöstin suupielissä. Vanha uskollinen.

Kaksi jäljelle jäänyttä otusta sai jalat alleen. Kikka oli toipunut järkytyksestään ja viilsi maassa maaten ohi juoksevaa sarvipäätä akillesjänteen kohdalle. Se kaatui maahan. Kikka oli näkevinään sen silmissä pelkoa.

Martti kohotti katseensa lattiariimujen seasta ja murahti. Lattialle kaatunut vähäinen demoni liiskaantui betonia vasten jonkinlaisen yliluonnollisen astalon murskaamana.

”Ei saa tuhota tutkimusaineistoa!” Kettil parahti.

Kikka pyyhki kasvoiltaan olennon jäänteitä ja hengitti syvään. Hänen kielensä tuntui hienoisesti kaksihaaraiselta.