Pitkä tavarajuna kolisteli raskaasti Potsdamin asemalle. Sen höyrykattila hohkasi kuumuutta kylmään maaliskuiseen aamuun.

Junanvaunun nurkkaan pinottuihin ammuslaatikoihin nojanneet sotamiehet säpsähtivät hereille. Kumpulainen sutaisi pitkän takkinsa päältä tomua. Frans hieroi silmiään ja törkkäsi Toveria kyynärpäällä kylkiluiden väliin. Vasili Nurminen ähkäisi ja mulkaisi herättäjäänsä ilkeästi.

Ulkona joku huusi, mutta sanoista ei saanut selvää. Ne sekoittuivat potkurikoneiden ylilennon pörinään.

“Punainen paroni!”

Asemalle saapuneet täydennysmiehet puhkesivat suuriin suosionosoituksiin. Tuo punainen kolmitaso, pyhin symbolein yltä päältä verhottu, edusti toivoa. Frans huomasi ajattelevansa, että hän voisi jonain päivänä palata Pohjanmaan lakeuksille ja perustaa perheen.

Viitisen päivää sitten, heidän valatilaisuudessaan Turun torilla, Hakkapeliitta Koskela oli puhunut pitkään. Kumpulainen ei muistanut hänen sanojaan, mutta tuon synkän miehen olemus oli jäänyt kaikille kirkkaana mieleen. Veteraanitaistelijan kasvot olivat suurimmaksi osaksi suojavarusteiden takana, mutta kukaan ei kyseenalaistanut hänen auktoriteettiaan.

Totta puhuen, suurin osa miehistä pelkäsi häntä kuollakseen. Onneksi he olivat samalla puolella.

Paroni von Richthofen herätti erityyppistä kunnioitusta, jotain elämää suurempaa. Sotakardinaali ymmärsi mestarillisen demoninpudottajan arvon moraalinkohottajana, ja tämänkaltaiset teatraaliset ylilennot olivat tavanomaisia Preussin tasavallan sotilaskeskittymissä.

Upseereille tarkoitettua vasikanleikettä ja siunattua pils-olutta kuljetettiin junan alkupään hytteihin.

“Mennään hakee murkinaa,” Vasili totesi, tarttuen tavarajunan ovenkahvaan. Oveen oli kaiverrettu psalmeja, niitä samoja joita Vasili oli kuullut koko elämänsä ajan.

Heidän laivamatkansa Turusta Riikaan oli taittunut suhteellisen mukavasti, kovan ruisleivän ja säilöttyjen Itämeren pikkukalojen turvin. Teutonien hernekeitto ei sen sijaan sopinut Vasilin vatsalle, ja saman vaunun matkakumppanit olivat tämän myös huomanneet.

Näkkileipää ja laihaa kädenlämpöistä teetä, niistä oli tämän päivän epätyydyttävä aamiainen tehty. Olisiko Uusi-Antiokiassa oliivipuita?