AV venytteli hiekkakiitäjän ohjaustasanteella, puolittain varjossa. Aamupäivän aurinko oli lempeä, Josefin serkkutyttö hauskaa seuraa. Okayama-järven laineet liplattelivat läheiselle laiturille.

Josef ja Clara olivat kutsuneet AV:n käymään, lepuuttamaan hermojaan. Vastavihitty pariskunta odotti ensimmäistä lastaan.

Hyllytetyn lentäjän ajatukset olivat raskaita ja lihakset jumissa hänen saapuessaan.

Oli kulunut kuusi viikkoa siitä, kun hän ohjasti sulavalinjaista Tulliunionin tähtialusta läpi Deepcoren käytävän. Tajunnan menetys oli rekisteröity Navigaattorikillan lentäjälokeihin, josta seurasi automaattinen kolmen kuukauden lentokielto.

Viimeviikkoisen telttaseremonian inspiroimat näyt olivat yhä selkeitä hänen mielessään. Liikkuva kuutio saapui neljänteen pyörähdyspisteeseensä ja vapautti kalman. Dolom. Se läheni.

Hänen navigaattorimestarinsa Adem oli vakavoitunut, kun AV oli kuvaillut hänelle viimeisintä näkyään. Adem käveli pyören ikkunan ääreen, ristityt kädet selän takana.

”Sanotaan, että yhteys Maahan katkaistiin tältä puolelta,” Adem kertoi. “Sanotaan, että kalma saavutti muinaisen kotimme ja uhkasi kaikkea ihmiselämää, kunnes lähteen puhuja ohjasi hirmuisen virran toisaalle. Amedyaz n-Tafrawt, sanovat täkäläiset. Prasiniassa jokseenkin sama tarina tunnetaan arkkikardinaali Mannfredin uhrauksena.”

Adem ojensi AV:lle taidokkaasti punotun kangaspalan. Pyramidin kärjet asettuivat suuren ympyrän kehälle ja niitä korosti kolme pienempää ympyrää, joiden sisällä oli vielä pienemmät ympyrät ja keskellä yksi samanlainen. Ympyröiden keskustat yhdistyivät, muodostaen kolmiulotteisen pyramidin sivut. Yläpuolella oli muutama pienempi ympyrä.

”Mistä tämä on?” AV kysyi hämmentyneenä. Kuvio oli melko tarkka jäljitelmä näystä, jota hän oli vain hetkeä aiemmin sanoin kuvaillut.

”Mannfredin mausoleumin sisäseinältä,” hän sanoi. “Viime kuussa löydetystä neljännestä kellarikerroksesta.”

AV tiesi että hänen oli lähdettävä, oli lentolupaa tai ei.